Tämän postauksen on kirjoittanut blogiini työharjoittelijani Isabella.
Tapahtuipa kaksi viikkoa sitten maanantaina 31.10.2016 niin, että pieni 15-vuotias harjoittelija Isabella Heikkilä sattui saatuaan aivan tuurilla mielettömän TET-paikan Elina Koivumäen “vasempana kätenä”, oli matkalla bussiin kotoa. Käytyäni sitten kaksi kertaa kotikierroksella hakemassa ensimmäisellä kerralla hanskat ja toisella tietokoneeni (jonka niin auliisti olin luvannut ottaa mukaan) pääsin kuin pääsinkin ajoissa bussipysäkille. Siinä vaiheessa, kun kolmas bussi ei tullutkaan, alkoi kuumotus pursuta korvista ulos ja taksihan siitä sitten oli tilattava. Näin en ollut kuin 15 minuuttia myöhässä ensimmäisenä työpäivänäni juristilla.
Kävellessäni Elinan syksyn sateiden kasteleman pihan poikki ajattelin, että mitäköhän tämä työnantaja nyt ajattelee, kun olen myöhässä. Kuitenkin löydettyäni Elinan talon kurkkasi ikkunasta ”the Dude” (Elinan kuopus) lempeillä silmillään ja tiesin vaan siinä hetkessä, että kun koputan tähän oveen myöhässä olevalla oikealla kädelläni, avaa oven ihan siedettävä, ellei jopa kiva tyyppi. En päässyt pettymään.
Tehtyämme hieman kirjanpitohommia Elina vaihtoi verkkarinsa mekkoon (itselläni tietenkin oli jo kauluksellinen paita ja edustuskengät päällä ensimmäistä työpäivää varten) ja kiireessä jäi Dude sitten sinne rakkaan lastenhoitajansa kanssa ja me lähdimme kohti tapahtumahotelli Huoneen (kyllä, koko tapahtumahotelli-erittäin-asialliselta-kuulostava-arvonimikelitania on kaivertunut päähäni) hallituksen kokousta, jota pääsin seuraamaan. Huulipunan aika Elinan elämässä on se, kun pysähdytään liikennevaloihin.
Lyhyesti sanottuna Huone oli jotain aivan muuta kuin odotin; arvonimike juristi kieli mielikuviini harmaata huonetta, jossa istuu miehiä puvuissa ja neljästä ikkunaruudusta sisään loistaa itseensä tylsistyneen talvisen auringon valoa. Jo ensimmäisenä työpäivänäni opin, että Elinan elämä EI ole sitä elämää, joka minulle tulee mieleen, kun ajattelen juristin elämää. Huoneella lähes kaikki olivat pukeutuneet Halloween-asuihin, ja tämä kyllä opetti minulle, että en aio kokea pukeutumispaineita Elinan seurassa. Huoneen sisustus oli mahtava ja omaperäinen ja tunsin oloni villi-intiaaniksi poistuessani työpäivän päättyessä kokouksesta, jossa istui (Late?) lammas (Huone Helsingin toimitusjohtaja) ja tappajaprinsessa (Huone-konsernin emoyhtiön toimitusjohtaja).
Tiistai oli ensimmäinen näistä muutamista päivistä, jotka vietimme kokonaan Elinalla. Tämä taisi olla se päivä, kun avasimme Elinalle eTaskun eli kätevän palvelun, jolla lähettää kulukuitit ja tiliotteet kirjanpitäjälle ja tutustuin lähemmin Elinan Lexperience firmaan, ja minulle alkoi valjeta, miten hektistä Elinan elämä oikeastaan oli. Kun äitinä on pidettävä huolta kahdesta lapsesta ja sumplia työn välissä, tulee siitä jo aikamoinen paketti itsessään. Elina teki tietokonehommia, söi haarukallisen, joutui lähtemään pitämään huolta lapsesta (joita hän kohtelee muuten sitten sellaisella rakkaudella ja tyyneydellä, että siitä mallia), teki tietokonehommia, söi haarukallisen, joutui lähtemään pitämään huolta lapsesta jne. Keskustelimme aiheesta pitkin viikkoja, ja tämä kaikki on kyllä niin hektistä, että itseä aivan rupesi naurattamaan joku läksyistä nuriseminen. Joku tekee minulle ruokaa, hoitaa kuluni, auttaa jos tarvitsen apua, mutta pysyy poissa, jos tarvitsen omaa rauhaa.
Keskiviikkona olikin sitten vauhtipäivä. Elina noukki minut mukaansa autolla suoraan kotioveni vierestä, ja köröttelimme siitä Esplanadille. Auto jäi talvirenkaiden vaihtoon yhtäkkisen luontoäidin lumi-kiukkupuuskan takia. Siitä lähdimme Uberilla (ensimmäinen kerta elämässäni) Hyvän Mielen Lounaalle, jonne oli tulossa lähes 200 yksinäistä vanhusta syömään yhdessä ja nauttimaan toistensa seurasta.
Yllätyksekseni Kaivohuoneella (jep, tämä alaikäinen pääsi tsekkaamaan Kaivohuoneen meininkiä) tapasin myös Emilia Åbergin, tapahtuman pääjärjestäjän, jonka jostain syystä olin olettanut olevan korkea taho, joka tepastelee ympäriinsä korkokengissä, mustissa sukkahousuissa ja mekossa. Vastaamme tulikin aivan ihanaa elämäniloa säteilevä vapaaehtoisten t-paitaan pukeutunut nainen, joka oli juuri sellainen ihminen, joka saa aikaan tällaisia tapahtumia, lämmin ja mielenkiintoinen.
Tehtyämme päivän hyvän työn Kaivohuoneella auttaessamme ruuan tarjoilussa ja muissa pikkuhommissa, lähdimme Bulevardille kokoukseen, jota Elina sanoi “reilun pelin kokoukseksi”. Kyseessä oli Suomen Asiakkuusmarkkinointiliiton juristityöryhmä. Vähän hävettää kyllä tähän kirjoittaa siitä, kun teksti on suodatettu sellaisella teinin muistisuodattimella, josta mieleen jää vain satunnaisia asioita ja todennäköisesti tärkeimmät asiat jäävät taka-alalle, mutta tässä mennään; kokouksessa oli pöydällä hedelmiä ja myös makeita leivoksia, oli hauskaa kun vaihtoehtoja löytyi kaikenlaisille syöjille. Tässäpä tärkeimmät.
No niin, vitsailu sikseen, kokouksessa oli siis useita eri suurten firmojen (Stockmann, Elisa jne.) johtajia, jotka keskustelivat uudesta lainsäädännöstä, joka on tulossa voimaan. Oli mielenkiintoista seurata heidän keskusteluaan, vaikka osa olikin hepreaa.
Torstaina vietimme aamun pakertaen Elinan kirjanpidon kanssa, ja pääsin tutustumaan Dudeen hieman lähemmin. Voisi sanoa, että näin nuoremman sukupolven edustajina voitimme toistemme luottamuksen puolellemme nopeasti. Meillä synkkasi, ja the Dude jopa leikki kanssani ja auttoi minua tulostamisessa. Me olemme nuoriso, me olemme tulevaisuus.
Lounasaikoihin lähdimme Aito HSO:n Virity ja verkostoidu -seminaaritapahtumaan upouuteen Jätkäsaaren Clarion hotelliin, ja sain ensimmäistä kertaa nähdä Elinan itse teossa, ensin lounaalla verkostoitumassa tuntemattomien ihmisten kanssa (me teinit kutsumme tätä myös puhumiseksi tai tutustumiseksi) ja myöhemmin esiintymässä lavalla vaikutusvaltaisten naisten edessä. Elinan polvet eivät sitten tutisseet lainkaan ennen esiintymistä, hän vain totesi olevansa tottunut tällaiseen. Omani kylläkin sitten esityksen jälkeen vetivät aikamoista waka wakaa, kun päätin esittää mikrofoniin mieltäni painamaan jääneen kysymyksen, siinä kaikkien aikuisten, vaikutusvaltaisten naisten edessä – heitä oli lähes 200.
Perjantain vietimme Elinalla, ja tästä viikosta jäikin sitten paljon kotiin kerrottavaa. Odotin innolla, että pääsen maanantaina taas auttelemaan tätä juristimentoriani.
Jälkimmäiseltä viikolta en tehnyt tarkkoja muistiinpanoja, mutta lyhyesti kävimme Elinan kanssa mielenkiintoisissa tapahtumissa ja tapasin koko ajan uusia ihmisiä. Mieleeni jäi erityisesti eräs lounastapaaminen, jossa Elinan ystävän kanssa keskustelimme parisuhteista. Satuin mainitsemaan erään ystäväni (terveisiä Sestralle, jos luet tätä), jonka suhde on mielestäni juuri sillä tavalla kypsä, että he lähestulkoon muistuttavat 34-vuotiaita aikuisia, jotka siemailevat auringon laskiessa hienolla terassillaan punaviiniä. Tämä oli kyllä sitten päivän naurunaihe.
Tämän viikon tekemisemme eivät suinkaan rajoittuneet tapahtumiin ja kirjanpitoon. Kävi esimerkiksi niin, että istuin, jo tässä vaiheessa juristiäidikseni kehittyneen Elinan, kanssa katselemassa USA:n presidentinvaalien tulosaamua. Puhuimme tulevaisuudestani ja Elina kertoi laajasti alastaan. Autoin Elinaa selvittämään lähteitä uutta blogitekstiä varten. Tekeminen ei koskaan loppunut tai käynyt tylsäksi, enkä koskaan tuntenut oloani epämukavaksi tai alempiarvoiseksi.
Näin loppuun haluaisin, oi, niin kovin kokeneena ja ammattimaisena, suositella kaikille uusia kokeiluja. Kannattaa joskus loikata kohti sitä unelmaa, vaikka se tuntuisikin hankalalta saavuttaa. Tämä jäi päällimmäisenä mieleeni ajastani Elinan kanssa. Tietenkin sen lisäksi, että hän etsi vanhemmalle pojalleen Pokémoneja joka päivä. Wau mikä nainen.
Helsingissä, 14.11.2016
Isabella Heikkilä